Johtolanka autenttisuuden palauttamiseen: Bussot, Raul

Saavuttuamme Yhdysvaltoihin aloin työskennellä kaapelitelevisioyhtiossa. Myöhemmin työskentelin itsenäisesti televisioteknikkona ja hyödynsin Kuubassa oppimiani taitoja. Vuonna 1999 aloitin työt puhelinyhtiö AT&T:ssa.

Tyoskentelin Kuubassa elektroniikan parissa. Olin opiskellut siellä elektroniikkaa ja työskennellyt useita vuosia tietoteknisten palvelujen yrityksessä. Valtiolta saamani palkka ei kuitenkaan riittänyt perheeni elättämiseen, joten jouduin tekemään myös yksityisesti kaikenlaisten elektroniikkalaitteiden korjaustöitä.

Kun lähdimme, tilanne Kuubassa oli erittäin vaikea. Neuvostoliiton hajottua kaikenlaisten tavaroiden toimitukset Kuubaan vähenivät jyrkästi, ja kaikesta — vaatteista, ruoasta ja paljosta muusta — oli pulaa. Perusongelma ei ollut raha vaan tavaroiden puuttuminen, ja se oli tärkein syy lähtöömme. Olosuhteet paranivat jonkin verran sen jälkeen, kun Yhdysvaltain dollarien hallussapito dekriminalisoitiin ja Yhdysvalloissa asuvien sallittiin lähettää rahaa Kuubaan, mutta kovin paljon ne eivät muuttuneet. Nuorilta puuttuivat yhä tulevaisuus ja mahdollisuudet, ja elämä sortavan järjestelmän alla, joka ei antanut ihmisten kehittyä yksilöinä, pysyi hyvin vaikeana.

Syynä olivat sekä taloudellinen että poliittinen tilanne. Minun kaltaisiani ihmisiä, jotka tekivät yksityistä työtä ja saivat hieman enemmän rahaa tai tavaroita, vainottiin ja rangaistiin usein niin sanotusta 'laittomasta rikastumisesta'. Polttoainepula aiheutti myös jatkuvia sähkökatkoja, joiden vuoksi elektroniikkalaitteiden korjaaminen oli mahdotonta. Kahdelle pojalleni oli erittäin vaikea löytää ruokaa, vaatteita ja kenkiä. Kaikki tämä sai meidät päättämään, että lähtisimme saarelta koko perheen voimin.

Hetki, jolloin Yhdysvaltain rannikkovartiosto pelasti meidät, oli kaikkein poikkeuksellisin. Oltuamme viisi päivää merellä ajelehtimassa tunsimme viimein selvinneemme. Tuntui kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani, ja tiesin, että olimme todella päässeet paikkaan, johon uskoimme tarvitsevamme päästä. Se oli pitkän meriodysseiamme päätös.

Elämäni muuttui selvästi saavuttuani Yhdysvaltoihin. Opin englantia, paransin työolojani ja pääsin hyvän yhtiön palvelukseen. Ennen kaikkea pystyimme tarjoamaan lapsillemme hyvän koulutuksen, mikä oli yksi tärkeimmistä syistä tulla tähän maahan. Elämäni muuttui huomattavasti ja parani suuresti.

Pidin hyvänä asiana sitä, että joku toisessa maassa käyttäisi aikaa tämän kokemuksen jakamiseen. Ajattelin sen voivan olla erityisen hyödyllistä, jos se tavoittaisi Pohjois-Koreassa ihmisiä, jotka kärsivät Kuuban kaltaisesta järjestelmästä ja saattavat toivoa parempaa elämää ja erilaista yhteiskuntajärjestelmää. Olin iloinen, sillä en ollut koskaan kuvitellut, että kehittyneessä maassa ja aivan erilaisessa kulttuurissa elävät ihmiset kiinnostuisivat näistä tapahtumista. Siihen asti olin ajatellut tällaisten tarinoiden kiinnostavan vain kuubalaisia.

Antaisin itselleni rohkeutta tehdä sen uudelleen. Pääsy Yhdysvaltoihin oli parasta, mitä elämässäni tapahtui. Kehottaisin itseäni ottamaan etukäteen hieman enemmän selvää asioista, jotta olisimme voineet onnistua paremmalla tavalla. Siitä huolimatta tekisin saman päätöksen ja yrittäisin uudelleen. Maasta, jossa ihmisillä ei ole tulevaisuutta, on yritettävä päästä pois.

Saavuimme Yhdysvaltoihin kahden pienen lapsemme kanssa ja asuimme aluksi isäni hyvin pienessä kodissa. Myöhemmin vuokrasimme suuremman ja mukavamman talon, lapset aloittivat kesäleirin, ja mieheni ja minä menimme töihin. Kävin öisin kahdeksan kuukauden englannin kurssin ja sain työpaikan koulusta, jossa opiskelin. Englannin taitoni parani vähitellen ja vaihdoin työpaikkoja, minkä jälkeen palasin englannin tunneille lasten vartuttua hieman. Suoritin myöhemmin kaksivuotisen radiologian koulutuksen ja aloin ottaa röntgenkuvia. Sairaalassa opin tekemään magneettikuvauksia, ja haastattelun aikaan työskentelin edelleen sillä alalla.

Opiskelin elektroniikkaa ja tietokonelaitteistoja ja työskentelin tietokonekorjaamossa. Mieheni valmistui samasta koulusta ja työskenteli samassa yrityksessä; tapasimme siellä, menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Elämä vaikeutui perhevastuidemme ja velvollisuuksiemme lisääntyessä. Asuintilamme oli niin pieni, että lasten synnyttyä jouduimme alkamaan laajentaa taloa voidaksemme asua mukavammin.

Tilanne Kuubassa oli vuonna 1993 hyvin vaikea. Meillä oli kaksi kolme- ja nelivuotiasta lasta, ja elämästä tuli yhä vaikeampaa ja monimutkaisempaa. Elämä oli pohjimmiltaan selviytymistä, ja toiveiden tai suunnitelmien tekeminen oli vaikeaa. Riippumatta siitä, kuinka paljon teki työtä tai mitä halusi, elämä riippui kokonaan siitä, miten järjestelmä oli tuolloin rakennettu.

Kyse ei ollut vain taloudellisesta tarpeesta. Halusimme päästä yli jokapäiväisestä selviytymisen tuskasta, asettaa tavoitteita ja saavuttaa jotakin. Siellä suunnitelmien tekeminen oli kuitenkin lähes mahdotonta; tunsin olevani sätkynukke, jolle kerrottiin, mitä tehdä. Meidän oli valittava, jäämmekö elämään kuin kasvit vai lähdemmekö etsimään parempaa tulevaisuutta, jossa voisimme tehdä omat suunnitelmamme ja päätöksemme.

Bensiini, jonka piti viedä meidät aina Yhdysvaltoihin asti, loppui paljon odotettua aikaisemmin ja jouduimme ajelehtimaan. Olimme odottaneet pääsevämme perille noin neljässätoista tunnissa, mutta emme tienneet, kuinka lähellä tai kaukana Yhdysvaltain rannikko oli, ja luulimme olevamme lähempänä Kuubaa. Koska Golfvirta teki soutamisesta vaikeaa, päätimme jossain vaiheessa palata Kuubaan. Mutta kaksi pientä lastamme, joille olimme luvanneet paremman paikan, vastustivat voimakkaasti paluuta. Olimme lähteneet heidän vuokseen, joten päätimme jatkaa heidän vuokseen ja etenimme taas.

Otimme lapsille tavallista maitoa ja kondensoitua maitoa, suklaata, Spam-säilykelihaa, sokeria ja vettä. Valmistelimme myös vaatteita suojaamaan heitä auringolta ja kylmältä, kuten villapaitoja, hupullisia takkeja ja pyyhkeitä. Meillä oli kompassi ja itse tehtyjä pelastusliivejä sekä pillereitä ja pistoksia siltä varalta, että lapset tulisivat merisairaiksi. Nuorempi lapsi Alex voi usein pahoin, ja hänen lääkkeensä vaikutus lakkasi noin kuuden tunnin kuluttua. Myöhemmin hän kieltäytyi pillereistä, joten jouduin antamaan hänelle pistoksen. Käytimme kaiken, mitä olimme ottaneet mukaan, ja kaikesta oli paljon apua.

Aina laivan nähdessämme huusimme huomion herättämiseksi: 'Meillä on lapsia!' Lapset kuulivat meidän sanovan sen niin monta kertaa, että hekin alkoivat huutaa sitä. Pelastamisen jälkeen muistan myös Raul Jr:n kysyneen, katkeaako täällä sähkö. Kuubassa sähköt olivat usein poikki juuri silloin, kun televisiosta tuli piirrettyjä, eivätkä lapset voineet katsoa niitä. Kun selitimme, mitä hän tarkoitti, pelastajat hymyilivät ja nauroivat, koska sellaista ei Yhdysvalloissa juuri koskaan tapahtunut.

Aluksi olin yllättynyt siitä, että se todella toteutuisi. Sitten tunsin suurta iloa ja ihailua siitä, että joku aivan erilaisesta kulttuurista oli kiinnostunut kokemuksistamme. Uskon Pohjois-Korean kärsivän samanlaisesta sorrosta, rajoituksista ja ongelmista kuin me koimme. Minuun teki vaikutuksen, että toisesta kulttuurista tulevat ihmiset välittivät näistä todellisuuksista ja halusivat tuoda esiin oman todellisuutensa lisäksi myös muiden, kuten meidän maamme, todellisuuden.

Toivo siitä, että voisin antaa lapsilleni paremman elämän, paremman tulevaisuuden ja toisenlaisen elämän kuin se, joka heillä oli.

Sanoisin, että minun olisi pitänyt tehdä se aikaisemmin ja että tekisin saman päätöksen uudelleen, jos se olisi tarpeen. En ole koskaan katunut sitä. Pystyimme saavuttamaan tavoitteet, joita suunnitelmamme ja lähtömme syyt edustivat. Jos minun täytyisi tehdä se uudelleen, tekisin sen.

Yhdysvaltoihin saavuttuamme muistan, että muutimme uuteen kotiin ja kävin ala- ja yläkoulua. Muutimme uudelleen, ja menin taidelukioon, mikä oli erittäin hyvä kokemus. Myöhemmin opiskelin collegessa Brooklynissa New Yorkissa ja tapasin siellä monia kiinnostavia ihmisiä. Valmistuttuani päätin tulla Souliin.

Olin vasta viisivuotias lähtiessäni Kuubasta, joten muistoja ei ole paljon. Vanhempani ovat kertoneet, että olin rauhallinen lapsi, joka piti television katselusta ja piirtämisestä. Vietin paljon aikaa leikkien kadulla ystävien, pikkuveljeni ja lähitalojen lasten kanssa. Tuohon aikaan lapsilla ei Kuubassa ollut juuri muuta tekemistä kuin aivan lähiympäristön arkiset asiat.

Muistoni ovat säilyneet muutamina kuvina tai unenomaisina kohtauksina, eivät yhtenäisenä tarinana. Lautta koottiin yöllä pienellä mangrovealueella meren vieressä, ei avovedessä. Muistan pimeyden ja kosteuden, lautan siirtämisen veteen, jonkun liukastumisen rannalla, joka koostui melko suurista kivistä eikä hiekasta, bensiinin hajun ja moottorin savun lähtiessämme Kuubasta. Merellä muistan koiran hypyn lautalta ja myrskyn. Lautta nousi ja laski tuulessa ja sateessa, ja Francisco piti minusta kiinni. Sidoimme itsemme lauttaan, ettei kukaan joutuisi veteen, ja peitimme itsemme pressulla tai pyyhkeillä. Muistan myös sen yön kylmyyden, mutta en koko matkaa.

Olin aina pohtinut tarinaa perheeni lähdöstä Kuubasta, mutta en ollut koskaan suoraan pyytänyt vanhempiani kertomaan siitä yksityiskohtaisesti. Puhuimme siitä harvoin, ja ajan kuluessa kaikki tulivat kiireisemmiksi ja muuttivat kauemmas toisistaan, joten tarina jäi vähitellen taakse. Kun tapasin Kim Hongrokin ja kerroin hänelle perheeni tarinan, hän halusi heti tehdä siitä teoksen, jonka voisi näyttää muille. Me molemmat tunsimme, että tarina kannatti kertoa uudelleen. Minusta hänellä oli tarkka taiteellinen taju ja herkkä ymmärrys aikamme ihmisten elinolosuhteista. Osallistuin tarinan välittäjänä. Toivoin, että teos ei vain esittelisi voimakasta tarinaa Kuubasta pakenemisesta vaan antaisi ihmisille myös tilaisuuden tarkastella omaa elämäänsä.

Tieto siitä, mistä tulen, on elämässäni hyvin tärkeä. Kuubasta lähteminen perheeni kanssa viisivuotiaana — paikasta, jossa oli vähän mahdollisuuksia tai toivoa — antoi meille tilaisuuden rakentaa oman elämämme ja antoi minulle jotakin erityistä, jota monilla ei ole: näkökulman ja mittapuun, jonka avulla arvioin kaikkea tekemääni. Jos vanhempani eivät olisi päätöksellään lähteä Kuubasta vaarantaneet elämäämme ja tulevaisuuttamme, en olisi täällä, emme tekisi tätä näyttelyä enkä olisi saavuttanut sitä, mitä olen saavuttanut. Siksi minusta tuntuu, että minun on mentävä pidemmälle ja tehtävä enemmän. Se on velka, jonka olen itselleni ja vanhemmilleni.

Ensimmäinen asia, jonka haluan välittää, on toivo: toivo siitä, että Kuuban tai Pohjois-Korean kaltaisissa oloissa elävät ihmiset voisivat päästä pois, rakentaa oman elämänsä paremmissa olosuhteissa ja tehdä omat päätöksensä. Samalla toivon, että nyky-yhteiskunnassa elävät ihmiset, jotka eivät ole arjen vaikeuksien lisäksi kohdanneet elämän ja kuoleman koettelemusta, käyttäisivät tarinaani oman elämänsä pohtimiseen. Viisi päivää lautalla kommunistisesta maasta paetessa, tietämättä eläisimmekö vai kuolisimmeko, kulkee mukana koko loppuelämän. Toivon tämän tarinan antavan toivoa samankaltaisissa olosuhteissa eläville ja tarjoavan muille pienen tilaisuuden parantaa omaa elämäänsä.

Yli vuoden asuminen Soulissa antoi minulle paljon aikaa tarkkailla korealaisia. Vietin suurimman osan elämästäni Miamissa, jossa on suuri kuubalaisväestö. Tunsin, että sekä korealaisia että kuubalaisia yhdistävät vahva yhteenkuuluvuus ja lämpö. Ystävät kohtelevat toisiaan kuin veljiä tai sisaria; juuri tavattu ihminen voidaan nopeasti ottaa vastaan perheenjäsenenä; ja ihmiset jakavat mielellään omaansa jopa tuntemattoman vieraan kanssa. Kulttuurit ja yhteiskunnat ovat erilaisia, mutta ihmisten välisissä suhteissa näin paljon yhtäläisyyksiä. Tapasin Koreassa hienoja ihmisiä ja sain erinomaisia kokemuksia. Aivan kuten Kuubasta lähtö muutti elämäni, myös kokemukseni Koreassa muutti sitä. Haluan jättää Koreaan myönteisen jäljen, samoin kuin Korea jätti myönteisen jäljen omaan elämääni.

Saavuttuamme Yhdysvaltoihin pystyin saamaan haluamani asiat eikä minulta puuttunut mitään. Sain kokemuksia, joita monilla ei ole, ja olen elänyt erittäin hyvän elämän.

Vanhempieni kertoman mukaan monia perustarpeita, kuten vaatteita ja ruokaa, oli vaikea saada. Veljeni ja minä olimme hyvin nuoria, ja lapsethan haluavat ennen kaikkea katsoa piirrettyjä televisiosta tai leikkiä. Leikimme pääasiassa ulkona ja pystyimme tekemään vain yksinkertaisia asioita, koska Kuubassa oli hyvin vähän viihdykkeitä.

Minulla on hyvin vähän muistoja Kuubasta, mutta yksi kohtaus lauttamatkalta on jäänyt mieleeni. Kolmantena yönä jouduimme keskellä merta voimakkaaseen myrskyyn. Kaikki oli mustaa, ja salamat iskivät mereen ja valaisivat ympäristön. Silloin muistan nähneeni isäni — tai hänen siluettinsa — seisomassa lautalla. En tiedä, millaista elämäni olisi ollut, jos olisin kasvanut Kuubassa. Tulo Yhdysvaltoihin antoi minulle mahdollisuuden opiskella sitä, mitä halusin, ja elää ilman rajoituksia. Uskon, että juuri tämän mahdollisuuden vanhempani halusivat antaa meille tuodessaan meidät tänne.

Kun joku kysyy elämäni kiinnostavinta tapahtumaa, mieleeni tulee ensimmäisenä matkamme lautalla ja se, miten elämäni muuttui sen seurauksena.

Olin riemuissani. Jotkut ihmiset kiinnittävät huomiota vaikeisiin aiheisiin, ja samaan aikaan Kuuban ja Pohjois-Korean kaltaisissa sotilashallinnoissa elää ihmisiä hyvin vaikeaa elämää. Toivoin, että ihmiset ympäri maailmaa saisivat tietää, mitä todella tapahtui, ja että noissa maissa elävät voisivat jonakin päivänä kohdata näyttelyn ja saada toivoa siirtyä nykyisestä elämästään kohti jotakin parempaa.

Kuuba on synnyinmaani ja kansallisuuteni juuri. Se muovaa monia elämäni osia, muun muassa näkökulmaani moniin kysymyksiin. Tulo Kuubasta Yhdysvaltoihin antoi minulle avoimemman näkökulman kuin ihmisille, jotka eivät ole joutuneet kokemaan tällaisia vaikeuksia, ja uskon kuubalaisuuden antavan minulle mahdollisuuden nähdä maailman laajemmin.

Haluaisin käydä Kuubassa milloin vain. Minulla on siellä yhä sukua, ja olen käynyt siellä aiemmin, viettänyt hyvää aikaa perheeni kanssa ja nähnyt Kuuban omin silmin. Erityisesti arkkitehtuuri ja autot tekivät minuun vaikutuksen. Tuntui kuin olisin matkustanut ajassa takaisin vuoteen 1951, ja oli kiinnostavaa nähdä 1950-luvun rakennuksia, arkkitehtuuria ja elinoloja yhä olemassa. Vierailu on kiinnostava, koska kyseessä on hyvin erilainen maailma kuin se, jossa itse elän.

Elämäni muuttui täydellisesti, aivan kuin yö olisi muuttunut päiväksi. Kuubassa oli vaikea kehittyä itsenäisesti, ja virallisesti minun piti työskennellä valtiolle. Muistaakseni jokainen, joka ei työskennellyt valtiolle, voitiin niin sanotun 'vaarallisuuslain' nojalla julistaa vaaralliseksi henkilöksi ja vangita ilman syytä jopa neljäksi vuodeksi. Yhdysvalloissa olen voinut johtaa omaa yritystä ja elää ilman tuollaista ongelmaa.

Se ei eronnut kovin paljon muiden lautalla olleiden elämästä. Joka aamu heräsi miettien, mitä sinä päivänä söisi ja kuinka saisi ruokaa tämän päivän lisäksi myös huomiseksi. Elämä Kuubassa oli pohjimmiltaan jonkin syötävän etsimistä.

Sosialistinen järjestelmä tukahdutti. Kun katsoin Kuubassa tulevaisuuteen, tuntui, ettei ollut tulevaisuutta, nykyhetkeä, mitään minkä vuoksi elää eikä mitään taistelemisen arvoista. Elämä oli joka päivä samaa kamppailua toimeentulosta.

Matkalla, jolla vaaransimme henkemme, oli monia vaikeita hetkiä, mutta en koskaan menettänyt sisäistä uskoani siihen, että pääsimme perille. Vaikein jakso kesti muistaakseni kuudesta kahdeksaan tuntia maanantaiaamun sarastaessa, kun meri muuttui rajuksi. Aallot olivat noin 8–15 jalan korkuisia. Se on helppo sanoa täällä, ja ihmiset voivat ajatella minun valehtelevan, mutta se täytyy kokea lautalla: kylmän rintaman alla ja voimakkaassa tuulessa, jonka arvioin noin 30 solmuksi, lautta nousi ja putosi rajusti.

Ero on kuin yöllä ja päivällä. Yhdysvallat on mahdollisuuksien maa: mitä paremmin valmistautuu, tekee työtä ja ponnistelee, sitä enemmän ponnistelut palkitaan. Pystyin kasvamaan ihmisenä monin tavoin osana yhteiskuntaa. Olen hyvin onnellinen. Vaikka asuin Kuubassa useampia vuosia, minusta Yhdysvalloissa saamani ja nauttimani tunne- ja elämänkokemukset ovat olleet paljon rikkaampia ja parempia.

Rakensimme lautan kasteluputkista. Hankimme maaseudulta noin 15 jalan pituisia ja halkaisijaltaan 8 tuuman putkia ja kuljetimme ne moottoripyörällä kaksi kerrallaan Havannaan. Hitsasimme ja tiivistimme putket ja rakensimme lautan katamaraanin muotoon. Rakensimme sen kotonani niin, että sen pystyi purkamaan kokonaan ja kokoamaan uudelleen, jotta viranomaiset eivät huomaisi lauttaa kuljetettavan. Veimme puretun lautan mangrovemetsikkoon, kokosimme sen uudelleen, kiinnitimme alle kaksi polkupyörän pyörää ja rullasimme sen veteen.

Yhdysvaltoihin pääsy Raulin perheen kanssa oli kolmas yritykseni. Ensimmäisellä kerralla jäin kiinni itse teossa ja jouduin vankilaan 72 tunniksi, mutta opin kokemuksesta. Toisella kerralla en jäänyt kiinni, mutta lautta alkoi upota ja minun oli palattava. Kolmannella yrityksellä hyödynsin oppimaani rakentaakseni lautan, joka ei uppoaisi. Se kesti kaikki tilanteet ongelmitta, ja pääsimme Yhdysvaltoihin.

Pelastamisen hetki oli maailman kaunein, sillä jätimme kaiken pahan taaksemme, nousimme laivaan ja tiesimme, että siitä hetkestä alkaen henkemme olivat turvassa. Olin sisimmässäni uskonut, että pääsimme perille, mutta kun rannikkovartioston alukset ilmestyivät, kaikki epäilykset loppuivat viimein.

Se sai minut ajattelemaan kaksikymmentä vuotta aiemmin kokemaamme rinnakkain Korean tilanteen kanssa. Etelä- ja Pohjois-Korean vastakohta muistutti mielestäni Yhdysvaltojen ja Kuuban vastakohtaa. Näkemykseni mukaan Kuuban taloudellinen kehitys estyi, koska maan oma hallinto rajoitti sitä sisältä päin, ja uskoin jotain samanlaista tapahtuvan Pohjois-Koreassa. Minusta korealaisten oli hyvä verrata järjestelmiä ja pohtia, kumpi niistä voisi kehittää paremmin ihmisen mahdollisuuksia. Kapitalismi ei mielestäni ole täydellinen, mutta vapauden ja ihmisen mahdollisuuksien kehittämisen kannalta se tarjoaa enemmän vaihtoehtoja kuin sosialismi.

Asuttuani täällä kaksikymmentä vuotta sanoisin menneisyyden minälleni: 'Sinun on lähdettävä uudelleen', 'Sinun on jatkettava' ja 'Sinun on päästävä perille.' Antaisin itselleni enemmän rohkeutta mennä eteenpäin.

Alku oli hidas, sillä meidän piti sopeutua elämään täällä, mutta sitten kaikki alkoi järjestyä. Aloitin rakennusalalla kirvesmiehenä, minkä jälkeen ajoin kuorma-autoa ja tein kuljetuksia. Muutimme Pohjois-Carolinaan, jossa työskentelin ilmastointiteknikkona noin puolitoista vuotta. Palattuani Floridaan ajoin taas kuorma-autoa, ja lähdettyäni siitä työstä minut palkattiin AT&T:n teknikoksi. Haastattelun aikaan tein edelleen sitä työtä.

Nuoresta asti halusin aina löytää toisenlaisen elämän. Kuubassa elettiin sorron alla, eikä juuri muuta voinut tehdä kuin etsiä mitä tahansa mahdollista tapaa ansaita elanto ilman tulevaisuutta. Sitten tapasin kanssamme matkustaneen Jorgen, ja sovimme rakentavamme lautan, joka toisi meidät tänne.

Jorge ja minä rakensimme noin 80 prosenttia lautasta, ja Raul liittyi mukaan loppuvaiheessa. Aluksi Jorge ja minä hankimme putkia valtion omistamalta kastelualueelta ja kuljetimme ne Jorgen moottoripyörällä hänen kotiinsa Santo Suareziin. Rakensimme lähes koko lautan Jorgen talon katolla, ja saatuamme yhteyden Rauliin viimeistelimme sen kolmestaan.

Eräänä yönä, kun olimme ajelehtineet merellä neljä päivää, näimme horisontissa valoja ja luulimme niiden olevan rannikko, joten aloimme soutaa. Vaihdoimme soutajaa noin viidentoista minuutin välein ja jatkoimme yhdestä kolmeen yöllä suunnilleen seuraavan päivän yhteen iltapäivällä. Sitten erään veneen kalastajat löysivät meidät. Kun heidän veneensä lähestyi, koiramme Rommel hyppäsi veteen kuin olisi halunnut mennä toiseen veneeseen, mutta palasi lautalle. Miamista saapui suuri rannikkovartioston alus, sen jälkeen West Palm Beachin alus ja helikopteri. Noin 30 mailin päässä rannikosta siirryimme West Palm Beachin rannikkovartioston alukseen, joka vei meidät West Palm Beachin maahanmuuttovirastoon.

Kaksi tai kolme muistoa palaa aina mieleeni. Kun koira hyppäsi veteen, emme tienneet, palaisiko se, mutta se palasi ja vedimme sen takaisin lautalle. Muistan myös, että juuri ennen nousuamme rannikkovartioston alukseen Raul heitti mereen kompassin, jonka olimme saaneet sotilasalueelta. Kun miehistö kysyi, mitä hän oli heittänyt, selitimme luvanneemme heittää kompassin mereen, jos joku löytäisi meidät sieltä.

Syynä olivat Kuuban sorto ja tulevaisuuden puute. Se ei ollut elämää. Olin 13- tai 14-vuotiaasta asti aina miettinyt, kuinka löytäisin paremman tulevaisuuden ja voisin tarjota perheelleni paremmat elinolot. Uskoin monien kuubalaisten tuntevan samoin.

Olin hyvin iloinen kuullessani, että Raul teki näyttelyä lähdöstämme Kuubasta ja Castron hallinnosta. Olin tyytyväinen siihen, että joku yritti näyttää maailmalle, kuinka järjestelmästä lähteminen ja sorrosta pakeneminen saattoi johtaa parempaan elämään muualla.

Pakomme oli vaikea, ja Raul ja Alejandro olivat vielä pieniä lapsia. Silti, jos voisin palata ja sanoa jotakin, sanoisin, että meidän pitäisi tehdä sama uudelleen.